Otteita Viljo Tarkiaisen artikkelista “Kirjallisuudentutkimuksen metodeista” (KTSV 1/1929)

 

Deskriptiivisen ja normatiivisen tutkimuksen suhteesta:

“Näin sukeltaa esiin tuo estetiikan vanha kiistakysymys, onko kirjallisuuden tutkimus oleva ainoastaan deskriptiivistä (kuvailevaa ja selittävää), vaiko myöskin normatiivistä (arvostelevaa ja sääntöilevää). Käytännössä tämä kysymys on aina ratkennut siihen suuntaan, että esteettinen tutkimus yksinkertaisesti voi luopua arvottamisesta, s.o. arvojen määräämisestä ja esilletuomisesta. Mutta teoriassa ovat arvottamisen vastustajat eläneet siinä itsepetoksessa, että heidän selittelynsä tai kuvailunsa on muka vapaata kaikista arvokäsitteistä, vaikka jo se seikka, että he kirjallisen ilmiömaailman moninaisuudesta valikoivat jonkin yksityisilmiön ennen muita tutkittavaksi ja selitettäväksi ja historialliseen merkittävyyteen kohotettavaksi, sisältää itsessään arvon antamisen sekä arvon kieltämisen. Todellisuudessa ei voi olla kysymys täydellisestä arvottamisen kieltämisestä, vaan ainoastaan suuremmasta tai pienemmästä arvottamistaipumuksesta”.

Runouden ja moraalin suhteesta:

“Runous ei kuitenkaan ole aineosiltaan yksistään esteettinen ilmiö, vaan siihen sisältyy myös muita arvoja, esim. uskonnollisia ja siveellisiä; niin ollen on luonnollista, että sen tutkimuksessa otetaan huomioon näitäkin puolia. Ei käyne kuitenkaan väittäminen, että ne kokeet, joita eri aikoina ja eri tahoilla on tehty moraalisten näkökohtien sovittamiseksi runouden tutkimuksen ja arvostelun ylimmäksi ja ainoaksi ohjeeksi, olisivat koituneet erityiseksi voitoksi tieteelle enemmän kuin kirjallisuudellekaan. Antiikin ajoista meidän päiviimme, Platonista Tolstoihin asti on jatkunut taiteen ja moraalin – pohjalta kenties näennäinen ja väärinkäsitykseen perustuva, mutta käytännössä sovittamaton – ristiriita, eikä siitä näytä jaksavan tehdä loppua edes kasvava esteettinen sivistyskään. “Moraaliin” pyrkii liittymään aina jotain ahdasta, dogmaattista ja suvaitsematonta; taide sitävastoin pyrkii aina vapauteen ja luomaan uutta. Kun runous ilmituo aavistuksen mittaamattomia aloja, sitä näkymätöntä ja vielä olematonta, jossa uusien elämänmuotojen siemenet orastavat, niin moralisti kernaasti pysyy kiinni valmiina olevassa ja kieltää tuolta uudelta oikeutuksen”.

Kulttuurintutkimuksesta ja aatehistoriasta:

“Näin kirjallisuudentutkimus syvenisi ja laajenisi pohjimmiltaan kulttuurintutkimukseksi, aikakauden vallitsevan maailmankatsomuksen tutkimukseksi, joka edellyttäisi suorittajaltaan mahdollisimman tarkkaa ja syvää historiallisten ainesten tuntemusta, mutta samalla myös kykyä tunkeutua noiden valtavien ainesjoukkojen läpi suureen henkiseen yhteyteen, siis tässäkin eräänlaista intuitiivista kykyä ja samalla filosofista taitoa ilmaista sisäisen näkemyksen tavoittama yhteys täsmällisin sanoin ja käsittein. Tässä mielessä se edellyttää niin hyvin tietoa, kuin myös taitoa, taiteilijan kykyä. Niin kauniilta ja paljon lupaavalta kuin tämä Merkerin hahmottelema metodi ensi hetkeltä näyttääkin, merkitsee se yritystä kuljettaa sosiologisia tendenssejä runouden tutkimuksen piiriin ratkaiseviksi päätekijöiksi ja vaaraa alistaa yksilöllinen (useimmiten epäsosiaalinen) luova nerous niiden määräämisvallan alaiseksi historiallisesteettisessä tulkinnassa ja arvioinnissa. Poikkeuksellisen runoilijayksilöllisyyden henkisessä kokoonpanossa ja toiminnassa ei yleisellä 'ajantunnelmalla' useinkaan ole ratkaisevaa määräämisvaltaa; korkeintaan se muodostaa sille vain yleisen taustan ja toisinaan edellytyksen sen sisäiselle reagoimiselle”.

Tutkimusmenetelmien moninaisuudesta:

“Kaikissa niissä [kirjallisuuden tutkimusmenetelmissä] on jotakin oikeata ja huomioon otettavaa, vaikka niissä jokaisessa erikseen viljeltynä ja äärimmäisiin johtopäätöksiin vietynä samalla piilee yksipuolisuuden vaara. Aikaisempi filologis-historiallinen metodi lankesi yksipuolisuuteen liiallisessa analysoimishalussaan ja aineellisten tosiasioiden kasaamisessaan, samoin kuin myöhempi filosofista tai psykologista synteettisyyttä harrastava suunta taas on tehnyt itsensä monesti syypääksi epätieteellisyyteen halveksiessaan rehellistä ja vaivalloista tutkimustyötä ja yksityiskohtaista analyysiä ja pyrkiessään intuitsionin oikotietä myöten suuriin yhteenvetoihin ja henkiseen kokonaisnäkemykseen. Eri metodeja voidaan kuitenkin sovittaa yhteen toinen toistansa tukemaan ja täydentämään. Samaa kirjallista ilmiötä voidaan tutkia monelta puolelta, ja ihanne olisi, että sitä tutkittaisiin kaikilta puolin, siis kaikkia metodeja käyttäen. Mutta kuka itsenäisessä tutkimuksessa pystyy kaikkia niitä todella hallitsemaan? Ja kenen voimat riittävät siihen, että hän yhtämittaa vaihtaisi tähtäyskulmaa ja kulloinkin veisi tutkimussuunnitelman perille tieteellisen perusteellisesti ja pätevästi? Viisas rajoittautuminen on tieteilijällekin mestaruuden välttämättömänä edellytyksenä, ja sopivan tutkimusmetodin valinta on riippuvainen niin hyvin persoonallista taipumuksista kuin itse tutkimusaineesta”.

etusivulle